En alunperin oikeastaan ajatellut kirjoittaa aiheesta, mutta niinpä se mieli muuttuu, kun on pari tuntia aikaa tuijottaa asfalttia ja pohtia.
Poljin eilen työpäivän päätteeksi Porvoosta Helsinkiin. Lähdimme Kauppatorilta J.L. Runebergillä aamusella, laivan ankkuroitua satamaan muut tiimistä viipottivat koluamaan Porvoota, minä sen sijaan polkaisin vauhtiin ja sateessa kohti kotia.
Mutta se ei oikeastaan ollut tämän jutun pointti.
Edellisenä päivänä kaikki työkavereista kotiväkeen manasivat luvattua sadetta ja viilenevää ilmanalaa. Minä pohdin illalla sohvalla väsyneenä ja aavistuksen kipuisena (flunssako tulossa, en tiedä, mutta väsyttää ja kolottaa kummasti), että onkohan tuo luvattu sade sen laatuista, että se todella estäisi polkemisen - tai siis tekisi siitä suhteettoman julmaa touhua. Päätin kuitenkin ottaa pyörän mukaan, sillä tiesin, että enemmän minua harmittaisi tulla bussilla kotiin, jos sade ei oikeasti olisikaan niin mahdotonta kuin minua peloteltiin.
Lisäksi pohdin iltasella ääneen, että jos lähden ajamaan kahden maissa niin olisinko kotona ihan viimeistään viideksi...hmm... Kolme tuntia, se tuntui aika reilulta aika-arviolta noin 50km polkemiseen - sen sisään mahtuisi mukavasti juomataukoa ja sen sellaista. Mies naurahti tälle ja totesi, että olen kotona aikaisintaan puoli kuusi, ehkä lähempänä kuutta. Ai, oikeestiko?
Kaiken tämän tiedon valossa lähdin siis polkemaan sateeseen odottamatta mitään muuta, kuin että pääsen joskus kotiin.
Ja haa - mitä onnistumisen iloa koinkaan, kun olin polkenut aivan itsestään, sen enempää yrittämättä, tunnissa 30km ja edessä oli enää noin 20. Ähäkutit! En ollut kotona viideltä, enkä kuudelta - olin kotona neljältä.
Mietinpä sitten siinä viimeisellä kaksikymppisellä, miten helppoa on aliarvioida naista - enkä ymmärrä miksi, sillä meissä naisissahan on ihan pirusti sisua ja tahdonvoimaa. Ja miten helppoa naisen on aliarvioida itseään - joskus jättää jopa kokonaan yrittämättä tai lyödä läskiksi, kun kokee, ettei kuitenkaan pysty - tai ettei kukaan ehkä odota sinulta paljoa - tai pelkää paljastuvansa luovuttajaksi. Ja ei, tämä ei ole nyt puhdas sukupuolikysymys (naisen voi koska tahansa vaihtaa tuossa sanaan ihminen).
Mutta mitä siis opin? Tai ehkä ennemminkin taas muistin. Sen, että aina löytyy negaajia (kutsuvat itseään usein virheellisesti realisteiksi), joiden mielestä elämässä noin yleensäkin tuulen suunta on väärä tai kahvimaito lopussa. Älä kuuntele. Ainoa, jota kannattaa kuunnella on sinä itse. Jos mikä tahansa idea kuulostaa toisen mielestä hullulta, mahdottomalta tai jostain syystä muuten vain turhalta ja tyhmyydeltä, ei sen tarvitse olla sitä sinulle - kyseessä on sinun elämäsi, jota sinä elät.
Sain taas eilen tuta nahoissani, ettei ihminen kehity ja jalostu mukavuusalueellaan. Olen aina ollut vähän turhan helposti epämukavuusalueelleni sänsivää sorttia. En esimerkiksi koskaan uskonut, että pystyisin tappamaan ja kynimään kanan ja valmistamaan siitä pienelle alkuperäisheimolle ruoan, mutta niinpä vain tein. En oikein tahtonut uskoa, että pystyisin tekemään laadukasta tutkimusta vieraassa maassa ja kulttuurissa kentällä tulkin avustuksella, mutta niinpä vain pystyin. Ja eilen pystyin polkemaan kahdessa tunnissa kotiin, on sekin jotain. Nainen - sinun pitää uskoa itseesi ja uskaltaa!
P.S. näytin eilen äärimmäisen seksikkäältä (not):
